Aloitetaanpa blogini nimestä nyt kun vihdoinkin muistin blogini tunnuksen ja salasanan että pääsin kirjautumaan... Mainittakoon ensin, että huumorintajuni on aika nurin kurista, joka näkyy myös blogini nimessä. Elikkä vaikka blogini nimi on HelppoElämä oikein isoilla alkukirjaimilla niin blogini kuvastaa juuri sitä kuinka elämä ei yleensä ole helppoa. 

Olen iältäni 22-vuotias nainen ja olen polvivammani takia ollut 7 kuukautta poissa työelämästä. Ja välillä tuntui että olin poissa myös muusta elämästä... Sillä en päässyt kipeän polven takia lähtemään kotoa kuin pakollisille lääkäri ja fysioterapia käynneille. Niitä oli paljon ja mainittakoon vielä, että kärsin erittäin suuresta lääkäripelosta. Siis pelosta, en mistään pienestä jännityksestä.

No, mutta joka tapauksessa nopeasti kerrottuna tämän vuoden vappuna vasen polveni meni sijoiltaan (kolmannen kerran). No ei siinä vielä mitään, mutta siinä samassa repesi nivelside polven sisemmältä puolelta. Polvi laitettiin paikalleen. Mutta ilman kipulääkettä. Ja mä tosiaan olin se sairaalakammonen jo ennen tätä eli polven paikalleen laitto ei kokemuksena ollut mitenkään kehuttava. No pienessä sokissa sitten kävelin noin kilometrin verran kotiin tän polven kanssa joka oli juuri laitettu paikalleen ja josta oli nivelside revenneenä (jota siinä vaiheessa ei vielä tiedetty). Seuraavana päivänä polvi ei taipunut ja turposi tennispallon kokoseks. Mutta minähän en lääkäriin menny... Koska pelkäsin niin paljon. 

Parin päivän päästä mun oli pakko lähteä lääkäriin, koska en meinannut polven kans päästä edes vessaan. Siitä alkoi sitten lääkäri kierre; ensin terveyskeskuksen puolella, sitten sairaalan ja yksityisellä. Kun selvisi mikä oli vikana alkoi fysioterapia kierre niin sairaalassa kuin välil yksityiselläkin puolella. Vammasta oli kulunut noin neljä kuukautta, kun paikallinen sairaalan ortopedi sekä fysioterapeutit totesivat etteivät osanneet enää tehdä polvelleni mitään, kun se ei kaikesta hoidosta huolimatta palautunut normaaliksi. Se ei mennyt suoraksi eikä juuri koukkuunkaan. Mut lähetettiin TAYS:n tutkimuksiin josko hermostossa olisi vikaa. TAYS:ssa sain pelastukseni; bodymind. Mulla ei todettu mitään hermosto sairautta vaan uskottiin että mulla oli jäänyt niin paha stressitila kehoon, kun polvi laitettiin ilman kipulääkettä paikalleen (toki siihen vaikutti menneisyydessänikin tapahtuneet asiat kuten aikaisemmat polven paikalleen laitot, iso veljeni cp-vamma, masennus ja sairaalakammoni),  että sain lähetteen bodymind hoitoon Tampereelle.

Siitä alkoi parantumiseni. Vihdoin mua kuunneltiin sillä itse uskoin kokoajan että henkinen puolikin on varmasti iso osa tässä asiassa, mutta näihin juttuihinhan ei sairaaloissa kiinnitetä minkäänlaista huomiota. Vaikka potilas (kuten minä) sen ottaa usein puheeksi. Polveni ei vieläkään taivu niin kuin se terveenä taipui eli ihan suoraksikaan se ei vielä mene, mutta kauan siihen ei enää pitäisi mennä. Ehkä muutama viikko. Olen päässyt kepeistä eroon, jotka oli mulla noin 5 kuukauden ajan. Ja joulukuussa palaan vihdoin työelämään.

Tämä kokemus on ollut ehdottomasti elämäni vaikeimpia ellei jopa vaikein. Koska siihen liittyi niin monia asioita ja eri asiat pahensivat toisiaan kuten se, että kesän aikana masennuin joka taas vaikutti myös polven parantumiseen. Masennus aiheutti sen etten jaksanut enää yrittää enkä oikeastaan enää edes välittänyt. Menetin uskoni siihen että vielä paranisin. Olen elämäni aikana kokenut suhteellisen vähän fyysisiä ongelmia, mutta henkisiä on ollut sitäkin enemmän, mutta niistä olen aina selvinnyt. Tämä polvivamma aiheutti niin pahat fyysiset että henkiset rasitteet, että oikeasti luulin etten selvisi tästä. Mutta nyt olen hyvää vauhtia palaamassa "tavalliseen elämään". Jonka haluan jakaa myös muille. Sillä toivoa on aina, vaikka sen välillä unohtaakin.